Sulan maan MM

Sulan maan MM-kisat Borkenissa Saksassa 12.-13.11.2011

Tästä piti tulla kertomus Suomen ensimmäisen MM-maajoukkueeseen päässeen malamuutin matkasta sulan maan MM-kisoihin Saksaan syksyllä 2011. Tästä taisi kuitenkin tulla pikemminkin kertomus siitä, mitä kaikkea voi oppia isoista kisoista ulkomailla. Ja nimenomaan siltä kantilta, että mihin kaikkeen kannattaa varautua..

Palataanpa ajassa ensin hieman taaksepäin, toukokuuhun 2011. Tuolloin eräs treenilenkki Jämillä aiheutti 6 viikon sairasloman ja edelleenkin hieman käyttörajoitteisen oikean käden. Sen seurauksena allekirjoittanut sai heittää romukoppaan haaveet syksyn MM-kisoihin mukaan lähtemisestä, mutta jotta edes Suomen mittakaavassa ihan kilpailukykyinen malamuutti olisi saatu mukaan, piti kehitellä suunnitelma B. Pienen uhkailun, lahjonnan ja kiristyksen jälkeen sopiva kuski ilmoittautui tehtävään lähes vapaaehtoisesti, kunhan työnjaosta päästiin sopuun. Minä lupasin treenata koiran vaadittuun 4,5km kuntoon, ja meidän perheen se urheilullisempi osapuoli, siis Teemu, lupasi ajaa sillä ensin Jämin SM-kisoissa lokakuussa ja jos näyttö riittäisi valintaan maajoukkueeseen, niin myös MM-kisoihin marraskuun puolivälissä. Jämillä syntyikin uusi malamuuttien rataennätys (keskituntinopeudella 23,41 km/h) ja sillä aukeni samalla pääsy DS1 NB-luokkaan Saksaan. (NB = Nordic Breed) (Ja tiedän tiedän, ettei malamuutteja ole tarkoitettu nopeuskilpailuihin ja muuta diipadaapaa, mutta jos koira kulkee ja nauttii menemisestään, niin miksi ihmeessä se ei voisi nopeuskilpailuihinkin osallistua??)

Meille Saksa oli täysin vieras maa ja koska porukalla on turvallisempaa ja muutenkin mukavampaa matkustaa, lähdimme matkaan kolmen autokunnan, eli 15 koiran ja 7 ihmisen voimin. Mukana olivat Mäkiahon Antti ja hänen handlerinsa Suvi (+6 siperianhuskyä), Viitahalmeen Maria & Marko ja heidän handlerinsa Anne-Mari (+3 saksanseisojaa) ja me Teemun kanssa (+5 luppakorvaa & 1 malamuutti). Kaiken kaikkiaan Suomen maajoukkueeseen kuului 13 urheilijaa ja melkoinen määrä koiria ja edustajia oli niin koirajuoksussa, -pyöräilyssä kuin kärryluokissakin.

Matkareittimme eteni tiistaina Turusta yölaivalla Tukholmaan, jossa jouduimme heti viheliäiseen aamuruuhkaan. Auringonnousu oli kuitenkin niin upea, että jonossa malttoi kyllä hurrutella..

Keskiviikkopäivän ja -illan aikana ajoimme ensin läpi Ruotsin, Malmöstä sillan kautta Tanskaan, Tanskasta lautalla Saksaan ja vielä siellä yötä myöden lähelle Bremeniä, jossa yövyimme 18h ajon jälkeen autoissa rekkaparkissa. Torstain aamupäivälle jäi viimeinen 250km etappi Bremenistä Borkeniin. Matkalle osui monia mielenkiintoisia nähtävyyksiä ja muuta näkemisen arvoista, mutta aikataulun vuoksi piti tyytyä katselemaan (ja kuvaamaan) niitä auton ikkunasta..

Kisapaikasta, ja itse asiassa koko kisoista, oli etukäteen saatavilla todella vähän tietoa. Olimme kuitenkin orientoituneet siihen, että menemme koirakisoihin jotakuinkin ’keskelle ei mitään’, joten oli melkoisen hämmentävää huomata joutuneensa keskelle hevosparatiisia vain muutaman kilometrin päähän yli 40 000 asukkaan saksalaiskylästä. Autot ohjattiin isoille laitumille, joissa oli kuulemma vielä edellisenä päivänä ollut hevosia. Tuo starttialueen puoleinen ylälaidun, mihin meidän autokuntamme pystytti leirinsä, oli varmaankin noin neljän hehtaarin kokoinen ja rajoittui peltoihin, luonnonsuojelualueeseen ja paikalliseen hevossiittolaan ja kilpahevostalliin. Lähimmät pihatoissa olevat hevoset pääsivät seuraamaan kilpailuja vain muutamien metrien päästä kisaradasta.

Olimme torstaina perillä jo puolilta päivin ja odotimme pääsevämme valmiille kisavarikolle ja saavamme käsiimme lähtölistat, jotta tietäisimme, mitä olisi odotettavissa. Homma oli kuitenkin täysin levällään.. Kisarata oli vasta tekeillä, varikolla meininki oli ihan villiä, kisojen aikatauluista, saati lähtölistoista ei ollut tietoakaan eikä kukaan tuntunut tietävän mistään mitään. Kisamatkoistakin oli vielä kuulemma epäselvyyttä. Reissussa rähjääntyneet matkaajat olisivat halunneet suihkuun, mutta suihkukopiksi suunniteltua konttia vasta rakennettiin..

Innokkaimmat suomalaiset olivat olleet kisapaikalla jo aamusta ja tutustuneet rataan. Tietysti meidänkin autokunnan kisaajat ampaisivat heti radalle, kun leiri oli saatu pystyyn. Takaisin tuli melkoisen vakavaa sakkia. Kisarata oli kuulemma ihan kamala.. Koska Teemun johtajat Neela ja Nome ovat vielä aika kokemattomia, katsoimme parhaaksi käydä totuttamassa ne rataan kävellen. Tai siis tarkoitus oli kävellä mutta monta päivää autossa kierroksia keränneet koirat säntäilivät, laukkasivat, rimpuilivat ja temppuilivat ja me ajauduimme miten kuten perässä kädet kipeinä ja selkä hiestä märkänä. Eikä radalla vedolla menneet kaikki muut, noin 20-30 ihmistä koirineen yhtään auttaneet asiaa.. Oli hiukan rankka lenkki.. Radan kierrettyäni yhdyin kyllä edellisten mielipiteeseen; rata oli haastava ja olin todella tyytyväinen siitä, ettei minun tarvitsisi lähteä sinne ihan tosissani räpiköimään. Rompun tutustumiskierroksen ja sen yhteyteen suunnittelemani reitin valokuvauksen jätin suosiolla perjantaille.

Perjantai valkeni aurinkoisena ja oli mukava seurata sivusta kisaorganisaation ja kisoihin valmistautuvien kilpailijoiden toimintaa. Kauppiaitakin alkoi saapua paikalle ja valikoimaa riitti. Pakollisen panta-talutin-valjaat-valikoiman lisäksi oli T-paitoja, huppareita, lakanoita, tauluja, mukeja, avaimenperiä, pehmoleluja, koruja, ja ties mitä ja kaikki tietysti malamuutti-, siperianhusky- tai susiaiheisina.. Rahaa olisi saanut palamaan vaikka kuinka. Oli siis parempi poistua markkinapaikalta ja lähteä tutustuttamaan Romppua rataan..

Startti oli keskellä laidunta ja koirilla oli hyvin aikaa ottaa vauhtia ensimmäiseen mutkaan. Onneksi radassa oli kunnolla leveyttä. Mutkan jälkeen saattoi hetken vaikka nauttia maisemista ja katsella alalaitumella olevia hevosia, kunnes..

.. laidun vaihtui parsapellon melkoisen möykkyiseen laitaan ja meno oli sen mukaista. Pellon päädyssä oli paikallisia seuraamassa kisajärjestelyiden etenemistä.. : )

Pellon päädyssä rata kapeni melkoiseksi ränniksi ja näytti siltä, etteivät isommat kärryt välttämättä edes mahtuisi siihen ongelmitta.

Pienen metsäpätkän jälkeen radassa olikin sitten leveyttä vaikka useammalle valjakolle rinnakkain. Tilan avaruus alkoi kuitenkin jo lisätä haastettakin, koska pellon keskellä oleva mutka oli täysi 90 astetta vasemmalle eikä välissä ollut mitään, mikä olisi estänyt pellon poikki oikaisemisen ja ura oli pehmeyden takia kohtalaisen mulju ajettava.. (Tässä kohtaa muistuttaisin kaikkia tätä lukevia hevosihmisiä, että olimme edelleen tallin mailla ja mitä ilmeisimmin nämä olivat heidän ratsastusmaastojaan.. Mä olin niin kade..)

Tuon peltopätkän jälkeen alkoivatkin radan nousut. Matkan varrelle osui niin lasten hiekkalaatikosta radalle eksynyttä 'lentohiekkaa' kuin betonilaattojakin. Koirien tassut olivat melkoisella koetuksella..

Betonilaattojen jälkeen alkoi puuduttava, varmaan kilometrin mittainen mutta onneksi kovapohjainen ylämäki. Sen jälkeen pohja heittikin ihan toiseen ääripäähän, sillä vastassa oli superpehmeä alamäkiränni, jossa ei päässyt lentohiekkaa mihinkään pakoon. Rataan oli tutustumassa moni muukin meidän kanssa yhtä aikaa ja polkupyörien kanssa rännissä räpiköivät osoittivat kyllä selvästi, kuinka hankalaa pehmeässä hiekassa oli ajaa. Jämin pehmeät paikat eivät olleet mitään tuohon verrattuna! Jälleen olin erittäin tyytyväinen, että minähän vain tutustutan Romppua rataan ja tosissaan ajaminen on muiden hommaa. Käden ajoittainen jomotus piti kyllä mielessä, mitä tuollaisessa kaatuminen voi saada aikaan..

Hiekkarännin jälkeen oli taas nopea tasainen osuus, joka tuntui oman jalan alla liki asfaltilta. Jotain hiekkaa pinta kuitenkin kai oli. Kisaura kulki pitkin luonnonsuojelualueen laitamia ja siitä kertovia varoitus/kieltomerkkejä oli tasaisin väliajoin. En ymmärtänyt sanaakaan, mitä kyltissä luki, mutta kuvien perusteella koirien kanssa ei ollut alueelle asiaa. Sen verran uhmasin kieltoa, että poikkesin Rompun kanssa tieltä noin 2m kuvatakseni alueen mahtavia puita ja syksyn värejä.. : )

Kovan tiepohjan jälkeen oli jyrkkä mutka vasempaan (koitui muuten kovan vauhdin ja pohjan väärän kallistuksen vuoksi aika monen kohtaloksi..), loivaa laskettelua pehmeäpohjaista metsätietä ja sitten alkoi radan erikoinen 'valitse itse reittisi'-osuus. Virallisten sääntöjen mukaan radassa ei tuollaisia saisi olla, mutta jostain syystä kilpailijoiden annettiin valita, ajavatko he leveää, hieman pehmeämpää uraa vai menevätkö rinnalla kulkevaa pyörätietä. Pyörätie oli niin kapea, että siinä ohittaminen oli mahdotonta. Valitettavasti kuva jäi ottamatta.. Rinnakkaisten reittien osuus ei ollut pitkä, muutamia satoja metrejä, ja sitten pyörätien valinneet joutuivat palamaan pehmeämmälle uralle, jossa alkoi mielenkiintoinen alamäkipätkä. Pehmeää hiekkaa, röykytystä, paljon puiden lehtiä.. Mäen alla oli taas haastava mutka, tällä kertaa oikeaan ja siinä kohtaa alkoivat jo kuulua varikon äänet. Pienen metsäpätkän jälkeen varikko jo näkyikin, mutta kilpailijoilla oli vielä maaliin matkaa, sillä ura kulki laitumen laitaa ja yleisön iloksi tehdyn hevosenkengän kautta.

Tämä oli näkymä, kun rata putkahti metsästä laitumen laitaan. Matkaa maaliin oli kuitenkin vielä muutama sata metriä..

Hevosenkenkä oli alkuosaltaan todella kapea eikä ohittaminen ollut mahdollista mutta lopun maalisuoralle mahtui onneksi jo useampikin koirakko rinnakkain. Radalla oli siis pehmeitä paikkoja, betonipätkiä, tiukkoja mutkia, kapeita rännejä ja vaihtoehtoisia reittiosuuksia. Lisäksi siellä oli puita tiukoissa sisäkurveissa, piikkilankaa, hevosia vain muutaman metrin päässä urasta.. Odotettavissa oli mielenkiintoinen kilpailu.. Mutta minähän olin mukana vain handlerina ja pääsisin osalliseksi radan haasteista vain muiden juttuja kuunnellessa.. Just joo..

Olimme odottaneet saavamme lähtölistat heti perjantai-aamuna mutta kello taisi olla likempänä kahta iltapäivällä, kun lähtölistat viimein julkaistiin. Niiden kasaaminen ei varmaankaan ollut helppoa, sillä laskeskelimme niitä odottaessamme, että jos kaikki 500 kilpailijaa lähetetään matkaan minuutin lähtövälillä, pelkästään koko porukan liikkeelle saaminen veisi yli 8h, vaikka luokkien välillä ei olisi yhtään väliä. Tuosta johtuen lähtöaika olisi saattanut lauantaina olla koska tahansa klo 9 ja klo 17 välillä ja kun ruokinnan ja juottojen ajoitus on lajissa erittäin oleellista, lähtölistojen riittävän aikaisella julkaisemisella oli kilpailijoille todella merkitystä. Järjestäjät olivat lähtölistoja suunnitellessaan tehneet aika erikoisia ratkaisuja; osa oli pelkästään mielenkiintoisia mutta osa oli todella epäoikeudenmukaisia ja osa jopa ristiriidassa kilpailukutsun kanssa. Minun ja Rompun kannalta kaikista tylyintä oli se, ettei Teemulla ollut mitään mahdollisuutta osallistua molempiin luokkiin, joihin hän oli ilmoittautunut. Joillekin kanssakilpailijoille oli järjestetty ajosuoritusten väliin ruhtinaallisesti aikaa, mutta Teemulla olisi ollut 17 minuuttia aikaa kiertää rata Rompun kanssa ja selviytyä starttiviivalle 4-koiran luokassa. Koska Teemun pääluokka oli kuitenkin tuo DR4, ei ollut mitään järkeä riskeerata sitä. : (

Teemun kannalta pahinta oli se, että kilpailujärjestäjät olivat kokonaan UNOHTANEET, että lähtöjärjestykseen olisi pitänyt arpoa kuuma ryhmä. Kuulimme myöhemmin, että järjestäjät olivat vain muistelleet, että "tuo ja tuo ja tuo ovat aina ennenkin pärjänneet, joten laitetaan ne tuohon lähtölistalle ensimmäisiksi. Ja koska Saksan mestarikin osallistuu, niin täytyyhän hänenkin päästä starttaamaan hyvistä asemista.." Koska radalla ohittaminen oli monessa kohdassa täysin mahdotonta, lähtöjärjestyksellä saattoi olla ratkaiseva merkitys. Seedingistä (eli kuumasta ryhmästä) oli maininta kilpailukutsussa ja VUL oli ilmoittanut siihen menestyksen perusteella valitut kilpailijat ihan asianmukaisesti, mutta kun Suomen joukkue yritti tehdä lähtölistasta protestia, järjestäjät alkoivat väittämään, että Suomi oli ilmoittanut seedingiin liian monta urheilijaa, ja siksi ne oli jätetty huomioimatta... Yhtä vähempää on kuitenkin vaikea ilmoittaa niin että siinä on enää mitään järkeä.. Teemu lähti siis oman luokkansa 12. ja edellä lähti mm. kaksi ranskalaista ja kaksi tsekkiä. Lähtölistojen mielenkiintoinen osuus oli kilpailijoiden lähtöväli: Kaikissa 1-, ja 2-koiran voimin juostavissa/ ajettavissa lajeissa kilpailijoiden lähtöväliksi oli sovittu 30 sekuntia ja 4-koiran ja sitä isommissa luokissa 1 minuutti. Luvassa oli siis ruuhkaa radalla ja paljon ohituksia ja tiukkoja tilanteita..

Romppu osallistui aktiivisesti lähtöluettelon tutkailuun.

Samaan aikaan kun minä kirosin järjestäjiä ja kisojen epäoikeudenmukaisuutta, Suomen joukkue piti palaveria ja joukkueen kapteeni Kaitsu (Kai Immonen) jakoi kilpailunumeroita. Lopulta kaikki saatiin järjestäytymään myös joukkuekuvaan. Kaikki kilpailijat saivat oman sponsorikassin, jossa oli tietoa paikallisesta majoitustarjonnasta ja nähtävyyksistä, sekä sponsorien tuotteita, kuten koiranruokaa ja -shampoota. Lisäksi kaikki saivat pitää kilpailunumeroliivinsä (joka oli muuten ihan riittävän iso..) muistona kisoista. Mitään muita kisatuotteita, kuten myytäviä T-paitoja, huppareita tms. ei kisapaikalla sitten ollutkaan.

Suomen joukkueenjohtaja Kurre yritti käydä neuvottelemassa Teemun ja Rompun lähtöaikaa aikaisemmaksi tai vaihtoehtoisesti vasta jonnekin DR4-luokan jälkeen, mutta järjestäjiltä ei paljon sympatioita liiennyt. Sen verran he tulivat kuitenkin vastaan, että kuskinvaihtoon annettiin lupa ja asiasta sen enempää kenenkään kanssa neuvottelematta Kurre ilmoitti, että Virve sitten ajaa.. Ei, Ei, Ei!! Virve ei muuten aja, oli ensimmäinen ajatukseni, kun päätin kerrankin olla järkevä. Minun kaltaiseni sohvaperunan olisi aivan älytöntä lähteä räpiköimään puolikuntoisen käden kanssa radalle ja ajamaan kilpaa 'sukkahousujengiläisten' kanssa. Eihän mulla ollut edes mitään varusteita mukana.. Ja kuinka epäreilua se olisikaan laittaa Rompun kaltainen kaikkensa yrittävä työmyyrä repimään minua perässään radalle, jolta en selviäisi millään hengissä.. Toisaalta olisi ollut todella turhauttavaa jättää Romppu pois kisasta, kun sitä oli ajelutettu satoja kilometrejä pitkin pohjois-Eurooppaa ja se olisi ollut se ensimmäinen malamuutti sulan maan MM-kisoissa ja sillä olisi oikeasti ollut ihan hyvät mahdollisuudet olla malamuuttien nopein.. Voi helv...!

Perjantai-illalle oli järjestetty kisojen avajaiset ja kaikki joukkueet marssivat isoon juhlatelttaan kansallislaulujen ja lippujen saattelemina. Kisojen virallinen kieli oli englanti, mutta kummasti kaikki ohjelma oli saksaksi, emmekä jaksaneet oikein keskittyä kuuntelemaan poliitikkojen ja muiden silmäätekevien juhlapuheita. Itse käytin ajan tehokkaasti varakuskin värväämiseen. Intensiivinen painostukseni tuottikin tulosta, sillä sain puhuttua Kaitsua kisoihin handlaamaan lähteneen Ninan Rompulle kuskiksi. Hänellä oli kokemusta dobermanneilla kisaamisesta ja koska Romppu ei ole koskaan ollut kuskinvaihdoista moineskaan, olin oikein tyytyväinen ongelman ratkeamiseen. Jos olisin tiennyt, miten asiat sitten lopulta kääntyivät, en olisi nukkunut yötäni ollenkaan niin rauhallisesti..

Lauantai-aamu valkeni kirkkaana ja kylmänä. Ruohikko oli aivan kuurassa, kun kävin tutustumassa järjestäjien rakentamaan suihkukoppisysteemiin ennen aamukuutta. Saksalainen käsitys toimivasta suihkukopista oli aika hämmentävä: Suihkut oli rakennettu konttiin, jonne oli eroteltu toiselle pitkälle sivulle 3 noin neliön kokoista, suihkuverholla rajattua aluetta. Riisuuntumiseen, kuivaamiseen ja sen sellaiseen oli jätetty kontin toiselle seinustalle noin 1,5 metrin levyinen, yhtenäinen tyhjä tila suihkujen viereen. Seinässä oli yksi naulakko ja lattialla yksi puinen jakkara. Ovea ei saanut mitenkään lukittua eikä mistään käynyt ilmi, oliko tila tarkoitettu naisille vai miehille.. Muita suihkuja ei kuitenkaan alueella ollut, joten tuohon oli tyytyminen.. : )

Auringonnousun aikaan olin edelleen siinä uskossa, että Nina starttaa kisaan yhdessä Rompun kanssa ja kaikessa rauhassa seurailin muiden touhuja. Keli oli upea ja tuntui todella hienolta päästä osalliseksi kaikesta, mutta vain handlerin ominaisuudessa. Eipä tarvinnut itse panikoida kisasuoritusta ja omaa tankkaamista, varusteiden kuntoa ja sen sellaista..

'Pommi' putosi sitten vasta noin klo kahdeksan, kun Nina ja Kaitsu selviytyivät leiriimme kertomaan uutiset.. Kisajärjestäjät olivat kieltäneet Ninan osallistumisen, kun häntä ei oltu alunperin ilmoitettu maajoukkueen kokoonpanoon..!

Seuraavaksi piti alkaa kiireellä kehitellä suunnitelma C:tä. Rompun starttiin oli aikaa vajaa 2h ja lainakuskeja, jotka ehtisivät ajamaan Rompulla oman suorituksensa ohessa ei ollut montaa. Kaitsu oli rapsutellut Romppua aina ohi mennessään ja tuntui siihen tykästyneen, joten hänen pyytämisensä seuraavaksi vaihtoehtokuskiksi oli aika ilmeistä. Olisihan se aika huimaa saada Rompulle kuski, jolla on meriittilistallaan useampia kickbike-maailmanmestaruuksia ja sellainen potkutekniikka, että Rompulle ei jäisi muuta hommaa kuin yrittää ehtiä alta pois.. Kisajärjestäjät alkoivat kuitenkin pelata todella erikoista peliä, ja he ilmoittivat, että vain sellainen kuski voi osallistua, jolla on sama sukunimi kuin alkuperäisellä kuskilla..! Siis että MITÄ?? Juu, niin se kuulemma menee.. Just joo.. Ja sillähän ei siis ollut enää mitään merkitystä, etten minäkään ollut alkuperäisessä maajoukkuekokoonpanossa; vain sukunimi ratkaisee..

Olin aivan rikki mutta muut yrittivät rohkaista ja kannustaa kisaan mukaan. He kehittivät jo suunnitelmaa siitä, kuinka jatkossa kaikki suomalaiset pitäisi ilmoittaa kisaan saman nimisinä, siis Suomalaisina tai Aaltosina tai vastaavina, jotta varamiehiä tarvittaessa löytyisi. Itse kävin katselemassa ensimmäisten kilpailijoiden lähtöjä ja pohdin vaihtoehtoja. Aika vähissähän ne olivat.. Lopullinen varmuuden omasta lähdöstä antoi kanssakilpailija, joka starttasi yhden koiran luokassa pukeutuneena farkkuihin ja vaelluskenkiin, ja jonka koira kääntyi takaisin kohti varikkoa, kun sai lähtökäskyn.. Näissä kisoissa oli siis muitakin kuin 'sukkahousujengiläisiä' eikä meininki vaikuttanut ihan kuoleman vakavalta muutenkaan, joten kai minäkin porukkaan mahtuisin. Naapuriautokunnalta löytyi lainaksi kypärä (Kiitos Maria!), Teemulta housut, varavaatekassista ajohanskat..

Ja niinhän me sitten lähdettiin..

Lähdimme luokan viimeisinä, joten takaa tulijoita ei tarvinnut heti alkumatkasta alkaa vahtimaan. Saimme edellämme lähteneen näkyviin aika ajoin ja yleisöä oli radan varrella siellä täällä mutta muuten saimme ajella ihan rauhassa. Pehmeät kohdat olivat juuri niin viheliäisiä ja mäet niin puuduttavia kuin odotinkin mutta muuten rata oli ihan ok ja Romppu teki kovasti töitä ja pakko myöntää, että ajoittain taisin jopa nauttia menosta. Harvemmin sitä kuitenkaan MM-kisoihin pääsee tavallisena tatintallaajana ajelemaan.. : )

Ehdin juuri pois alta, ennen kuin perääni lähteneet neljän koiran luokkalaiset alkoivat tulla maaliin; itse asiassa ajoin kuulemma pienen hetken maalisuoraa yhdessä Norjan Lena Boysen Hillestadin kanssa, joka oli lähtenyt seuraavan luokan ensimmäisenä mutta panostimme Rompun kanssa niin tosissamme näyttävään maaliintuloon ja loppukiriin, etten muistanut enää vilkuilla taakseni..

Ehdin maaliin muutamaa minuuttia ennen Teemun starttia ja ehdin näkemään hänen lähtönsä. Sain Rompun autolle ja huollettua ja ehdin takaisin maalialueelle näkemään vielä Teemun maaliintulonkin. Siinä mun handlaamiset Teemun valjakon osalta sitten olivatkin. Onneksi paikalla oli muita suomalaisia, jotka ehtivät paremmin Teemun avuksi. Neljän koiran NB-luokka lähti heti avoimen perään ja Mäkiahon Antti ehti radalle ennen kuin ennätin näkemään hänen starttiaan. Eräs hänen espanjalainen kanssakilpailijansa kameraan kuitenkin tallentui. (Hänestä ei ollut Antille vastusta, sillä lopullisissa tuloksissa jopa minä olin nopeampi..) Lähtöalueella oli kaksi 'lähtökarsinaa', jotta kilpailijoilla oli paremmat mahdollisuudet selviytyä radalle omalla vuorollaan. Muovinauhaviritykset eivät olleet kovinkaan kauniita, mutta kyllähän ne asiansa ajoivat..

Antin maaliintulo oli melkoista taistelua. Hän jäi hitaampien taakse jumiin ennen maalialueen hevosenkenkää mutta heti kun tilaa tuli, hän lähti ulkokurvin kautta ohi. Juuri ennen maaliviivaa kahden valjakon koirat olivat melkoisessa nipussa mutta onneksi kaikki tajusivat olla asiallisesti.
Taustalla näkyy teltta, joka oli lähtö- ja maalialueiden välissä ja jossa järjestettiin kaikki yhteiset iltaohjelmat; kai sieltä jotain ruokaakin sai.

Kilpailuissa käytettiin jonkin sortin optista ajanottojärjestelmää, mutta sen luotettavuus oli kyllä aivan onneton. Ainakin ensimmäiset julkistetut tulokset olivat melkoisen kummalliset: Olin niiden mukaan luokkani neljäs ja hitaimmat olivat hävinneet minulle melkein kymmenen minuuttia. Se oli 30 sekunnin lähtövälillä, 8 osanottajan luokassa ilman ainuttakaan itse tekemääni ohitusta kohtalaisen erikoista.. : ) Sain tuosta listasta kyllä myös päivän parhaat naurut, kun tajusin, millä nimellä olin radalla räpeltänyt. Muut kanssani samaan aikaan listoja katsomassa olleet ihmiset pitivät meikäläistä kai ihan pimeänä mutta tuo 'Mirwe Teemu' oli kyllä aika hauska juttu.

Todellisuudessa noilla kolmella viimeisellä oli aikaan lipsahtanut 10 minuuttia liikaa ja oikeasti olin luokkani toiseksi viimeinen. Koska muut luokan koirat olivat kuitenkin siperianhuskyjä ja kaikki muut kuskit sen näköisiä, etteivät varmasti olleet viettäneet puoltakaan siitä ajasta kotisohvalla kuin minä, olin ihan tyytyväinen sijoitukseemme. Koska ratakin oli todellisuudessa pidempi, 4,8km, oikea keskinopeutemme 18,15km/h oli tuolle radalle ihan kelvollinen. Toisaalta minua tietysti harmitti ihan hitosti, kun olisi ollut niin mielenkiintoista nähdä, mihin Romppu olisi pystynyt Teemun tai Kaitsun kanssa..
Antti oli aivan ylivoimainen niin tuossa 1-koiran NB-luokassa kuin 4-koiran NB:ssäkin. Teemu oli ensimmäisten epävirallisten lauantain tulosten mukaan luokkansa toinen, mutta myöhemmin, kun saimme käsiimme korjatut tulokset, hän oli noussut luokan ykköseksi. Takaa oli kuitenkin tulossa monta kovaa nimeä vain muutaman sekunnin eroilla..

Oma osuutemme oli ohi jo ennen puolta päivää ja koska startteja oli pitkälle yli klo 16, päivällä oli hyvin aikaa seurata muidenkin suorituksia. Teemun koirat olivat paljon autossa lataamassa jo seuraavaa päivää varten, joten Romppu makoili leirinvartijana usein ihan omissa oloissaan. Voisin melkein väittää, että se oli yksi turistien eniten kuvaama koira koko varikolla, sillä sitä tuntui olevan joku rapsuttamassa ihan vähän väliä, vaikka emme itse edes olleet paikalla. Harkitsin jo senkin ottamista sisälle, mutta toisaalta se tuntui niin nauttivan saamastaan huomiosta, että annoin sen olla maskottikoirana.

Lähes kaikki suomalaiset olivat ensimmäisen kisapäivän jälkeen hyvissä asemissa sunnuntain mitalijahtia ajatellen ja jopa kullassa oli Teemun ja Antin lisäksi kiinni useampi urheilija. Senkin vuoksi moni meistä jätti väliin kisapaikalla lauantai-iltana tarjolla olleen kisapäivällisen. Tuhdit kermaperunat, kokoliha ja rasvaiset ranskalaiset eivät oikein houkutelleet, kun tiesi, että aamulla pitäisi taas koittaa pistää parastaan. Lisäksi teltan ruokajärjestelyt oli niin huonosti organisoitu, ettei meidän hermot kestäneet villiä jonotussysteemiä. Jotain ohjelmaakin olisi ilmeisesti ollut tarjolla, mutta koska kaikki puhuttiin vain saksaksi, tilanteen seuraaminen oli kohtalaisen hankalaa. Onneksi autossa oli muutamia omia DVD-levyjä, joiden parissa saattoi viettää aikaa. TV-tarjonta oli nimittäin jotain ihan käsittämätöntä, kun ihan kaikki oli dubattu saksaksi. Meni jotenkin maku Simpsoneistakin, kun ei ymmärtänyt sanaakaan..

Sunnuntai valkeni kosteana ja sumuisena ja kylmä tuuli teki kelistä melkoisen kalsean. Homma alkoi kuitenkin pyöriä ihan edellisen päivän malliin.

Me saimme peräämme luokassa lauantaina viimeiseksi jääneen siperianhusky-kuskin eikä koirakkoa tarvinnut kovinkaan kauaa odotella. Päästin heidät ohitse pitkän ylämäkiosuuden alkaessa ja pääsin läheltä seuraamaan, kuinka koira juoksenteli iloisesti isäntänsä vierellä. Metriäkään en nähnyt sen nimittäin vetävän. Kuskina ollut hieman vanhempi herra kuitenkin potkutteli niin reippaasti, etten katsonut tarpeelliseksi ohittaa, vaikka tilaisuuksia oli matkan aikana useampikin. Vasta loppusuoralla pistimme Rompun kanssa kaikki peliin ja koin koko reissun sykähdyttävimmän hetken, kun aloimme ihan tosissamme ajamaan kilpaa. Romppu vastasi välittömästi käskyyni vauhdin lisäyksestä ja vaikka loppusuora oli ylämäkeen, kirimme huskykuskista ohi ennen maaliviivaa. Oli upeaa todeta, ettei Romppu edes vilkaissut rinnalla juossutta koiraa, vaan puski vain määrätietoisesti eteenpäin. Olin syystäkin hyvällä tuulella päästyämme maaliin. Meidän osaltamme kisa oli ohi ja teimme sen mitä pystyimme..

Siihen ne päivän ja itse asiassa melkein koko reissun hyvät hetket sitten loppuivatkin. Teemu oli lähtenyt heti meidän luokan perään ja odottelin jo matkalla hänen tulevan ohi. Jouduimme kuitenkin vielä maalissakin odottelemaan heitä niin kauan, että tiesin jotain sattuneen. Teemulla olikin ollut ongelmia radan pehmeässä alamäkirännissä ja liinojen sotkun selvittämiseen oli mennyt niin paljon aikaa, että peli oli menetetty. : (

Jouduimme Teemun ajon jälkeen omakohtaisesti kokemaan, miten WADA toimii.. Teemun valjakon vasen johtaja oli arvottu etukäteen doping-testiin ja siinä sitten vierähtikin tovi, kun metsästimme ensin näytettä ja sitten läträsimme sen läpi koko doping-testin protokollan. Ja kaikki vielä tietysti englanniksi selittäen. Onneksi toimihenkilö oli mukava heppu ja AD-harjoittelussa ollut Mäkiahon Aija oli henkisenä tukena koko kuvion ajan. Testin seurauksena jäimme kuitenkin paitsi lähes kaikista palkintojen jaoista, joihin suomalaisia osallistui. Palkintojenjako oli nimittäin järjestetty kilpailijoita ajatellen todella tökerösti, kun kisat pyörivät muutaman metrin päässä taustalla koko ajan, palkintojenjakojen aikatauluista ei ollut juuri tietoa, järjestäjät sekoilivat lippujen kanssa, palkintoina ei ollut mitään muuta kuin mitalit (ei edes kukkia!) ja tilaisuuteen pääsivät osallistumaan vain ne, joiden ei juuri sillä hetkellä tarvinnut olla valmistautumassa omaan suoritukseensa, olla huoltamassa muita tai juosta WADAn tyyppien kanssa pitkin varikkoa..
Nivalan Maijan palkintojenjako onkin ainoa, mitä tallentui omaan kameraan.

Maijan kahden koiran luokasta saaman hopean lisäksi suomalaiset saivat hopeaa myös naisten koirajuoksusta (Marika Tiiperi), yhden koiran kärryluokasta (Vesa-Pekka Jurvelin) sekä naisten koirapyöräilystä (Kati Mansikkasalo). Suomen ainoista maailmanmestaruuksista vastasi Mäkiahon Antti, joka voitti ylivoimaisesti niin yhden koiran NB-luokan kuin 4-koiran NB-luokankin.
Paljon onnea kaikille mitalisteille!!
Teemu jäi lopullisissa tuloksissa seitsemänneksi ja me Rompun kanssa olimme luokkamme kahdeksansia (siis viimeisiä..) mutta malamuuttien nopeimpia.

Nykyisten sääntöjen mukaan järjestäjä voi halutessaan erotella nordic breed-roduista siperianhuskyt omaksi luokakseen ja hitaammat eli malamuutit, samojedit ja grönlanninkoirat voidaan palkita omana luokkanaan. Saksassa kaikki nordic breed-rodut oli kuitenkin sysätty samaan luokkaan ja rotujen tunnistaminen oli välillä todella haastavaa, kun mistään ei käynyt ilmi, oliko kyseessä epätyypillisiä siperianhuskyja vai malamuutteja. Todistetusti ainakin yksi 6-malamuutin valjakko oli kuitenkin mukana. Saksalaisella Steffen Klinkhartilla oli ilmeisesti ollut lauantaina jotain hämminkiä, koska aikaa oli tuhraantunut vajaan 5km matkalle liki puoli tuntia. Tai ehkä hän vaan otti koko reissun kuormanvetotreenien kannalta... : )

Myös pienemmissä luokissa oli muutamia malamuutteja, mutta niiden suoritusten seuraaminen kariutui omaan osallistumiseen ja sunnuntain doping-hässäkkään. Malamuuttien lisäksi mukana oli myös hieman epätavallisempia vetokoiria: 4-koiran luokkaan osallistui valjakko, jossa johtajana oli alaskanhusky ja pyöräkoirina kaksi berninpaimenkoiraa. Toinen huomiota herättävä valjakko koostui valkoisista paimenkoirista. Valitettavasti kamera ei ollut kertaakaan mukana, kun nuo valjakot olivat liikkeellä..

Sunnuntai huipentui koirajuoksuviestiin. Siinä kulminoitui myös kisajärjestelyiden ja erikoisen tuomarilinjan ydin: Viestin alkamisaikaa muutettiin kolmesti, kilpailijat saivat laminoidut, kaulaan laitettavat kilpailunumerot (me kyllä teipattiin ne kilpailijoiden paitoihin kiinni, ettei olisi tullut vahinkoja mutta osalla kilpailijoista ne olivat vyötäröllä ja osalla niskan puolella viuhumassa..) ja puiset viestikapulat. Lähtö tapahtui pelkän kellon mukaan niin, että vain yksi kilpailija tajusi lähteä ja jäi muutaman askeleen juostuaan katsomaan, että missäs muut ovat. Tuomari hätisteli loputkin liikkeelle lähtöalueella. Yleensä viesteissä on riittänyt seuraavan kilpailijan lähettäminen matkaan selkään koskettamalla, mutta nyt mukana ollutta viestikapulaa piti ensimmäisten ohjeiden mukaan kuljettaa mukana. Kesken viestin tuomari oli kuitenkin päättänyt, että kapulat olivat vaarallisia, ja ne sai jättää pois. Suomen joukkueessa juosseet Vesa-Pekka, Marika ja Kaitsu olivat lopulta ainoita, jotka veivät viestikapulaa alkuperäisen ohjeen mukaan koko matkan mukanaan..

Siihen päättyivät ne kisat. Enää oli jäljellä piiitkä matka kotiin.. Tulomatkalla tehty suunnitelma sunnuntai-illan maraton-ajosta aina Tanskaan asti piti ja pääsimme näkemään Tanskan ja Ruotsin välisen sillan päivänvalossa. Tosin sumua oli niin paljon, ettei maisemia päässyt juuri ihailemaan. Silta kuitenkin itsessään oli melkoisen vaikuttava ilmestys..

Iso kiitos kaikille mukana olleille ja erityisesti meidän matkaseurueemme jäsenille ja kaikille, jotka ennättivät omien kiireidensä keskellä Teemua handlaamaan. Suomen maajoukkueen henki oli koko kisojen ajan erinomainen ja kannustava ja oli hienoa olla mukana, kaikesta huolimatta..

The End